Hei sinä!

Juuri sinä. Tiedät kyllä, mistä aion kirjoittaa. Sinusta ja ystävistäsi - oikeastaan haluan OMISTAA tämän kirjoituksen teille.

Ystävät... ovat kieltämättä kaunis asia. Heitä on hyvä olla. Ystävyyssuhteilta voi saada paljon, hyvän mielen. Ja naurua.

Ongelmaksi ystävyyssuhteet muodostuvat silloin kun sitä naurua pulppuaa puoli neljältä yöllä...kerrostaloasunnossa... Tai mikä vielä pahempaa, kello yhdestä kello neljään yöllä...

Ja että mistäkö tiedän sanoa tarkkaan, mistä mihin piditte hauskaa? Vakoilenko teitä? No ei tarvitse. Olin tahtomattani osana teidän pientä juhlaanne. Juuri kun silmäluomet olivat vaipumassa puolitangon ohi se alkoi uudelleen. Syvältä sisuksista matkaan lähtevä "ahahahahahahahah". Ja juttelittekin te. Huutaen. Välillä sain lausesita jopa selvää. Jopa niin, että teki mieli tulla ovelle ja heittää sekaan muutama oma kommentti.

Niin, tuosta haaveilinkin - yritin ajatella itseni uneen ja rakentelin mielessäni tuota tilannetta. Että marssin hissiin nallepyjamassani, "Hyvää yötä"-tyynyni kainalossa, koputan napakasti ovellesi ja tervehdin teitä sarkastinen hymy huulillani ja sanoisin jotain tyyliin: "Näytänkö ihmiseltä, joka nukkuu auvoisasti ansaittua viikonloppu-untaan?" "Ai enkö? No mistähän se johtuu!" tai sitten olisin vain paiskannut tyynyn päin naamaasi. "No hyvää yötä vaan sullekin!"

No joo, miksi et tullut? Kysyt. Miksi kirjoittaa passiivis-agressiivisesti blogia eikä kohdata ongelmaa there and then? Kolisuttelin kyllä putkia, mutta ette te varmaan sitä kuulleet... Ja olisin voinut tullakin - ongelma oli se, etten tiennyt MISSÄ TE OLITTE! Välillä ääni tuntui kuuluvan viereisestä, välillä ylemmästä asunnosta. Se nyt vielä puuttuisi, että marssisin tukka takussa ja unettoman äkeä ilme kasvoillani herättämään jonkun toisen viattoman (joka kenties jollain ihmeen konstilla oli saanut itsensä uneen) ja heittäisin häntä tyynyllä, jossa lammas hyppää aidan yli tekstin "hyvää yötä" alla!

Niin että joo. Jos tunnistat itsesi ja käytöksesi, shame on you! Toivottavasti nukuit vielä kun tänä aamuna imuroin...

Ensilumi

Viime perjantaina Ähtärin asemalla satoi kaatamalla vettä. Sisään junaan (kyllä, jälleen kerran) astui märkää väkeä. Pian tämän jälkeen nukahdin ja avasin silmät uudelleen vasta hiukan ennen Seinäjokea. Suorastaan säpsähdin hereille, unen viimeisetkin rippeet kaikkosivat kun eteeni avautui valkoinen maisema ja tiheä pyry. Häkellyin, niin kuin aina. Luulisi ensilumeen jo 24 vuodessa tottuneen, mutta aina sen tuloon kietoutuu jotain taianomaista. Jokin hetki vierähti ennen kuin pystyin kääntämään katseeni pois lumisilta penkereiltä… ja se osui kenkiini (kyllä, jälleen kerran) nyt jo surullisen kuuluisiin nilkkureihini. Aavistelin pahaa ja oikeaan osuin. Nilkkurini eivät tykkää loskaisesta ensilumesta. Onneksi tällä kertaa olin matkalla vanhempieni luo, josta löysin varakengät!

Mitä 0,90e saa?

Niin, mitä tosiaan? Tämänpäiväisen kokemukseni perusteella voin sanoa, että ainakin kohtalaisesti kilinää ja astetta huvittuneemman mielentilan. En nimittäin voinut vastustaa kiusausta; ostoskoriin asettelin kaupassa tonttulakin! Se päässä sitten graduilin - en tosin tiedä edistikö se ajatusten juoksua, jäänee nähtäväksi. Positiivisella tavalla hupsu tempaus vaiko sulaa hulluutta? Jokainen päättäköön sen mielessään - G ainakin sai hyvät naurut!