Ensilumi

Viime perjantaina Ähtärin asemalla satoi kaatamalla vettä. Sisään junaan (kyllä, jälleen kerran) astui märkää väkeä. Pian tämän jälkeen nukahdin ja avasin silmät uudelleen vasta hiukan ennen Seinäjokea. Suorastaan säpsähdin hereille, unen viimeisetkin rippeet kaikkosivat kun eteeni avautui valkoinen maisema ja tiheä pyry. Häkellyin, niin kuin aina. Luulisi ensilumeen jo 24 vuodessa tottuneen, mutta aina sen tuloon kietoutuu jotain taianomaista. Jokin hetki vierähti ennen kuin pystyin kääntämään katseeni pois lumisilta penkereiltä… ja se osui kenkiini (kyllä, jälleen kerran) nyt jo surullisen kuuluisiin nilkkureihini. Aavistelin pahaa ja oikeaan osuin. Nilkkurini eivät tykkää loskaisesta ensilumesta. Onneksi tällä kertaa olin matkalla vanhempieni luo, josta löysin varakengät!

Ne kengät, ne kengät

Jos uusista nilkkureistani oli minulle jokin blogiviesti sitten iloa, viimeisen viikon aikana niistä on koitunut lähinnä harmia. Kun 10 päivää sitten suljin asuntoni oven ja suuntasin juna-asemalle aikeenani viettää pidennetty viikonloppu vanhempieni luona, en kiinnittänyt kenkävalintaani suurtakaan huomiota. Suunnitelmissani ei ollut lenkkeilyä, lähinnä laadukasta laiskottelua – ja korkeintaan shoppailua Seinäjoella. Shoppailuun pieni korko soveltuu loistavasti.

Mutta sitten.

Ennen kuin ehdin laskea yhteen 64-39 istuin lentokoneessa matkalla Varsovaan – ja koska matka sinne on suorastaan säälittävän lyhyt – pian kopistelin kannoillani uuteen ympäristöön. Vanhan kaupungin mukulakivikaduilla tasapainoillessa alkoi vähitellen tuntua siltä, että ehkä ne kengät ei sittenkään ole ihan niin ihanat. ”Laitoit sitten tosi käytännölliset kengät jalkaan”, tuumasi G kun x:nen kerran tartuin häntä hihasta ja vältin nilkannyrjähdyksen. Niin. Mutta minkäs teet kun käytännölliset kengät olivat laukkujen pakkaushetkellä reilusti 200km päässä? Pysyin kuitenkin pystyssä, se tosin ei estänyt kenkiä iskemästä uudestaan, toisella tavalla.

PIIP PIIP PIIP valitti lentokentän turvatarkastuslaite (mikä lienee se virallinen termi). ”Take off your shoes” sanoi armeijaunivormuun sonnustautunut nainen vahvalla aksentilla. Ymmärsinkö oikein? Ei siinä voinut kuin totella. Sukkasillani, hiukan hämmentyneenä hipsin laitteen läpi uudelleen, miettien, että nilkkureiden soljissa lienee syy, jonka vuoksi minulle tehtiin Helsingin päässä ruumiintarkastus.

Kengät seurasivat perässä liukuhihnalla. Niiden sisältä ei löytynyt pommia. Matka jatkui. Ja miten se jatkuikaan! Modernin kansainvaelluksen seurauksena Helsinki-Rovaniemi juna oli ääriään myöten täynnä. Saisin istumapaikan vain Tampereelle asti. Mitäs minä Tampereen jälkeen teen? Lipun minulle myynyt mies ehdotti jonkun syliin istumista. No en istunut. Sen sijaan seisoin. Koko matkan Tampereelta Seinäjoelle. Niillä ihanan ihastuttavilla kengillä. Monen muun ihmisen tavoin. (Tästä saisi ihan oman tarinansa kirjoitettua).

Yllättävää ystävällisyyttä

Tänään eräs täysin tuntematon nainen sanoi minulle bussista ulosastuessamme: "Sulla on tosi kauniit kengät". Hölmistyneenä, yllätettynä sain takelleltua varovaisen kiitoksen ja sitä toivottavasti hiukan vakuuttavamman hymyn. Mielessäni ajattelin, että nämä ON tosiaan kivat kengät; ja jatkoin harmaassa iltapäivässä oloa, hiukan keveämpänä.