Ollaan G:n kanssa koti numero neljàssà (jàrjestyksessà mun opiskelijakàmpàn ja meidàn lapsuudenkotien jàlkeen), eli Varsovassa, ja yritetààn pààstà arjen rytmiin - G on yliopistolla ensimmàistà kertaa vuonna 2009, minà puolestani tuskastun kotosalla graduliinin kanssa, joka on saanut lepàillà oletettua enemmàn. Mm. kiitos flunssan, joka on kiusannut meità enemmàn ja vàhemmàn ahkerasti viimeisen viikon.
Monenlaisia ajatuksia risteilee mielessà - siità huomaa kotiinpaluun olevan (taas) làhellà - olo on haikean filosofinen. Olisin jo niin valmis jààmààn Gn luo - kàymààn ruokaostoksilla ja sopimaan, kumpi vie roskat ja kumpi keittàà pastan niin kuin normaalit pariskunnat. Mutta ei. Elàmà matkalaukussa jatkuu; tuolla olohuoneen puolella ne siniset pirulaiset olla kòllòttàvàt muistuttamassa siità, ettà viimeistààn huomenna, illalla, heidàt pitàisi pakata ja rehata satojen kilometrien pààhàn... "Vau, me ollaan jaksettu tàhàn asti! Ollaan jo voiton puolella!" me ollaan ihmetelty pitkin joululomaa, mikà on johtanut siihen, ettà mieli parka on hetkeksi unohtanut todellisuuden faktoineen; vielà on vàhàn matkaa talsittavana, yksinàisià òità nukuttavana ja asunnon kaapit voi kaikki edelleen pitàà omassa kàytòssà. Loppukiri. Se taitaa olla se tuskaisin vaihe, niin nàhtàvàsti kaukoilussakin. Niin làhellà, mutta silti puolen vuoden ja n. 100 graduliuskan pààssà.
Voi huokaus.
